Janne Laine

Exit, 2013, polymeerigravyyri ja akvatinta

Hienostuneet pastellisävyt ja tiukka rytmitys hallitsevat suurikokoisia vedoksia, joita on helppo katsoa abstrakteina sommitelmina. Ne juoksuttavat palasia maisemasta sekä välähdyksiä ihmishahmoista vauhdilla, joka tuo mieleen junan ikkunasta katsotun näkymän. Vaikutelmaa korostaa teosten panoraamamuoto.

Kuvataiteilija Janne Laine tunnetaan erityisesti maisemaa käsittelevistä ja käsitteellistävistä teoksista. Niiden rinnalla on kulkenut myös sarja erilaisia oma- ja henkilökuvia, joissa hän pohtii toiseuden ja ulkopuolisuuden tematiikkaa.

Uusissa uniikeissa teoksissa maisema on heijastuma. Heijastumia ovat myös maisemaan uppoavat ihmiset. Laine yhdistää kaksi vahvaa teemaansa kokonaisuudeksi, joissa maisemaa ei enää ole olemassa maisemana. Se on muuttunut tilaksi, joka peilaa ihmisen vauhtia ja liikettä. Se ei ole paikka, johon pysähdytään vaan se on paikka, joka jää taakse.

Vauhti on teoksissa läsnä sekä metaforana, että konkreettisen liikkeen kuvauksena. Vertauskuvana se viittaa kaiken katoavaisuuteen ja kysymykseen tuonpuoleisen mahdollisuudesta. Käytännössä se näyttää, miten pysähtymiselle ei ole tilaa. Enää ei ole aikaa katsoa maisemaa.

Toisessa uudessa teossarjassa Laine käsittelee aikaa menneessä muodossa. Vanhalla hautausmaalla puiden ja pensaiden kätköön jääneet uskonnolliset veistokset toimivat tehokkaana symbolina ajan pysähtymiselle. Uskonnollisen taiteen pitkässä jatkumossa ne esittävät kysymyksen taiteen ikuisista tehtävistä. Ne katsovat taaksepäin aikakauteen, jolloin taiteella oli oikeus tavoitella ylevyyttä ilman ironista pohjavirettä. Konkreettiset viittaussuhteet onnistuvat pitämään teosten esittämät suuret kysymykset ymmärrettävinä ja helposti lähestyttävinä.

Kolmas suuri kokonaisuus koostuu suuresta määrästä pieniä muotokuvia apinoista. Inhimillisissä ja hieman surusävyisissä teoksissa on kunnioittava sävy. Ihmisen sukulaiset ovat saman ikäisiä ihmissuvun kanssa, mutta ne näyttäytyvät historiattomina, kuten luonto yleensä. Laineen teos rakentaa sukupuuta, joka unohtaa biologian ja keskittyy mielikuviin. Se tarjoaa katsojalle samaistumispintaa. Se on peili, josta on yllättävän helppo löytää itsensä.

Veikko Halmetoja