Eeva-Liisa Isomaa

Vesipäiväkirjat

Eeva-Liisa_Isomaa_Minun jokeni_2014_60x90cm_pigmenttivedos Eeva-Liisa_Isomaa_Tyttö rannalla_20142_60x90cm_pigmenttivedos

Joskus näen ikkunastani toisen rannan. On sumua ja ikkunassani on tummaa ja syvää.

Kemijoki on leveä ja hiljainen ja vastakkaisella rannalla vanhainkodin laiturilla istuu yksinäinen hahmo.
Liikkumatta.

Ja vesi virtaa ja virrassa Tornionjoen särkät ja äkkisyvät …virta kuljettaa trooppista vesiheinää, jota sukellamme ja varpaat eivät enää yllä pohjaan …osaan jo koiraa ja vene on otettu luvatta, mutta sitten yllän ja nielinkin vain vähän vettä …Hiihdämme Ruotsin puolelle on hankiainen ja aution talon naulassa hylätty reppu; rajavartija kiikaroi ja hiihtää kiinni: ”Menkää tet tyttäret sinne omalle puolellenna.”

Työhuoneeni vedoslaatikot säilyttävät valtavaa päiväkirjaa; kun avaan laatikot, muistan kaiken. Tuoksusta jo saan kiinni; satoi ja minulla oli punainen sateenvarjo, puhuin opettajan huoneessa jalat pöydällä. Olin valmistautunut; siitä laatasta en saattanut vedostaa… jotkut vedokset olivat kuolleen veren värisiä ja minä muistin.

Katson nytkin ikkunasta; pimeässä liikahtaa, ei ole katuvaloja ja juoksen serkun luota pimeässä polkua välissä iso kivi. Siirtolohkare.

Ja Jopolla Alkkulan Raittia mankka hollarilla ja kovalla; lauantai-iltana tyhjä raitti… mun pappatunturi on kylän nopein; pikkuveljen trimmaama…

… pimeässä autossa unen ja valveen rajalla valoja toisella rannalla ja minä tiedän; kerran kuvaan tämän.

 Olen katsonut vettä ja maisemaa ilman ja veden rajapinnassa – heijastuksessa värähtelee monta todellisuutta. Ja jokainen pisara heijastaa kaiken. Pinnan alta myös pilkistää jotain. Keskittymällä näen vilahduksen sisälle; kohtaan sisäisen ja ulkoisen. Rajapinnassa on heijastus ja muuta – katsot ikkunasta ulos; katsot samalla sisään. Maisema vedessä – veden maisema, on peilikuva, heijastus.  Ja samalla se on toinen. Vesipäiväkirjat ovat muistiinpanoja – yritystä pysäyttää hetki.

Minkälaisista pisaroista muodostuu pilkottu hetki? Pisaroilla on taipumus tarrautua yhteen; läpinäkyvässä väreilee myös vanhemmat vedet. Tiivistymät ja sumut sisältävät vuosia ja vuosikausia, mutta myös hetken: nyt. Ja paikat; paikoilla on taipumus muuttua – ottaa tuttuja muotoja vuosiksi, vuosikausiksi. Maisema muuttuu hitaasti. Hitaasti muuttuva maisema on ollut kiinnostukseni kohde pitkään; koko ikäni. Enemmänkin luonto, luonnon kokeminen ja kokemisen pysäyttäminen muistoksi on päämääräni… lähempänä kokemusta läsnäolosta luonnossa. Äärimmäisen vähäiset muutokset maisemassa avaavat puhtaan läsnäolon. On vain nyt. Mutta samalla nyt herättää ajan mitan, elämän rajat. Aikaa ei ole ilman muutosta. Vesi kiehtoo minua. Virtaava vesi on kuin aika – muutos, aina uusi, mutta muodoltaan sama… tai koko ajan keskellä muutosta ja samalla vain pisara… Oikeastaan kaikissa töissäni on kysymys vesipäiväkirjoista – niitä olen tehnyt aina. Keväällä 2010 minulla oli näyttely Brasiliassa, Curitibassa, Oscar Niemeyerin Museossa. Näyttelyni koostui teoksistani kahdenkymmenen vuoden ajalta. Matkaltani syntyi sarja teoksia; Kävin Iquacun vesiputouksilla Brasilian, Paraquain ja Argentiinan rajalla ja matkasta syntyi sarja Vesipäiväkirjoista. Näyttelyni kokoaa veteen liittyviä töitäni – uusia ja vanhempia vesiä.

Lapsuuteni Tornionjokilaaksossa on ensimmäinen maisemani. Minulla on paljon muistoja, joissa päällimmäisenä on luonto. Asuin ulkona. Monesti aika vain kulki hyppäyksittäin, vain äärimmäinen tarve pakotti sisälle… kylmyys… jano… Saatoin lumoutua maisemasta; sellaisella hetkellä minulla oli varma tieto, että joskus tulen kuvaamaan sitä nimenomaista hetkeä. Sitä pisaraa en enää löydä, mutta samankaltaisia… ja samanlainen kokemisen hetki on takana töissäni. Autenttinen, alkuperäinen on mennyt, sitä en löydä, mutta samanlaisuus – pienikin – avaa muiston.